Pinus cembra, sembramänty.

Sorbus aucuparia, kotipihlaja.

Betula pubescens, hieskoivu.

Pinus sylvestris, metsämänty ja Canis lupus familiaris (Finnish Spitz), Pepi.

Solis occasus, auringonlasku.

Syksy on yksi lauhkean ilmastovyöhykkeen neljästä vuodenajasta, kesän ja talven välissä. Lauhkeassa ilmastossa syksyllä sato korjataan ja lehtipuut pudottavat lehtensä. Syksyllä päivät lyhenevät ja viilenevät.

Tähtitieteen kannalta katsottuna, syksy alkaa syyspäiväntasauksella syyskuun 22. tai 23. päivän kohdalla pohjoisella pallonpuoliskolla ja 20. tai 21. maaliskuuta eteläisellä pallonpuoliskolla, päättyen talvipäivänseisaukseen joulukuun 21. tai 22. päivänä pohjoisella- ja kesäkuun 21. päivän tienoilla eteläisellä pallonpuoliskolla. Yleisesti kuitenkin syksynä pidetään pohjoisella pallonpuoliskolla syys-, loka- ja marraskuuta, eteläisellä maalis-, huhti- ja toukokuuta.

Ilmatieteen laitos:

Syksyllä vuorokauden keskilämpötila laskee pysyvästi 10°C:n alapuolelle.

Syksy alkaa Pohjois-Suomessa yleensä elokuun viimeisellä viikolla ja maan lounaisimmissa osissa noin kuukautta myöhemmin.

Syksyyn kuuluu myös kasvukauden päättyminen, kun vuorokauden keskilämpötila laskee 5°C:n alapuolelle. Tämä tapahtuu Pohjois-Suomessa keskimäärin syyskuun viimeisellä viikolla ja maan lounaisimmissa osissa loka-marraskuun vaihteessa. Näin ollen kasvukausi kestää lounaissaaristossa keskimäärin 180 vuorokautta, muualla Etelä- ja Keski-Suomessa 140-175 vuorokautta ja Lapissa 100-140 vuorokautta.

Syksyn ensimmäiset lumisateet sattuvat Pohjois-Suomessa yleensä syyskuussa ja muualla maassa lokakuussa.

Juhani Konola:

"On syksy niin ihmeellinen. Minä kaikkea ymmärrä en.
Miten vihreä maa, värin uuden nyt saa,
linnut lentävät merien taa.

Mihin siilit ja etanat käy? Niitä syksyllä missään ei näy.
Mihin pois katoaa, missä siilien maa,
mullan allako ne asustaa?

Kuka vaahterat kauniiksi saa, värit muuttaa ne, nyt punertaa?
Kuka pensselillään lehdet käy värjäämään?
Missä maalarin tuon kotimaa?"

"Miten kypsyvät puolukat nuo? Mistä karpalot päälleen saa suo?
Mikä punertumaan saapi marjat ja maan?
Syksyn ihmeitä kaikki on vaan.

On syksy niin ihmeellinen, minä kaikkea ymmärrä en.
Miten muutoksen saa koko kesäinen maa?
Värit hehkuvat nyt loistossaan."

Sanakirja.org:

есен (bulgaria)
autumn, fall (englanti)
otoño (espanja)
aŭtuno (esperanto)
herfst , najaar (hollanti)
autunno (italia)
φθινόπωρο  (kreikka)
auctumnus, autumnus  (latina)
rudens  (latvia)
ruduo (liettua)
høst  (norja)
outono  (portugali)
jesień  (puola)
automne (ranska)
höst  (ruotsi)
Herbst (saksa)
syksy (suomi)
efterår (tanska)
podzim (tsekki)
sonbahar, güz (turkki)
ősz (unkari)
осень (venäjä)
sügis (viro)

Edith Södergran:

 

"Alastomat puut seisovat talosi ympärillä

ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,

alastomat puut astuvat alas rantaan

ja katsovat kuvaansa vedestä.

Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa

ja tyttö kulkee kukkia kädessään

ja taivaanrannalla

kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut."

Pulssi:

SYK sy SYK sy SYK sy SYK sy...

Yllättävää kyllä, sain sittenkin tarpeekseni kylkiluuvesiliskoakvaarion vallanneista kotiloista. Tähän asti otukset ovat saaneet rauhassa kasvattaa yhdyskuntaansa altaassa vuosien ajan, vaikka kotiloiden täplittämät lasit eivät kovin kaunis näky olekaan. Liskoille ei kotiloista olisi haittaa ollut, eivätkä ne kumma kyllä kelpuuttaneet altaan kasvejakaan ruoakseen. Päin vastoin, kasveille niistä oli suoranaista hyötyä, koska harvaan asutussa akvaariossa ne muodostivat kaivatun hiilidioksidimoottorin. Aber trotzdem. Ne näyttivät rumalta.

Kalastelin kylkiluuvesiliskot kannulla pois altaasta varoen suututtamasta niitä niin paljoa, että olisivat puhkoneet kylkiluunsa myrkkyrauhasistaan läpi - vaikka uskonkin, että sen aiheuttaminen vaatisi napakan tarttumaotteen eläimestä itsestään. Nostelin liskot ämpäriin odottelemaan, poistin herkemmät vesikasvit, annostelin Schnecktol-kotilomyrkkyä hiukan normaaliannosta reilummin ja säädin suodattimen virtauksen täysille. Siirsin tuolin akvaarion eteen ja jäin seuraamaan tilannetta. Meni ehkä viisi minuuttia, kun ensimmäiset alkoivat tippua. Takalasissa oli meneillään kehäkotiloiden kokoontumisajot, ja siellä alkoivat rivit harventua ensimmäisenä. Ensin pienimmät, parimilliset, pian perässä isommatkin. Yksitellen, drop... drop. Etulasissa liukuvat muunnoslimakotilot olivat selvästi hämillään, mutta kestivät myrkkyä hämmästyttävän hyvin. Pienimmät niistä luovuttivat vasta kymmenisen minuuttia sen jälkeen, kun kehäkotilot olivat tippuneet viimeistä myöten. Parhaiten kestivät silti pohjan kierteissarvikotilot; niihin tuli selvästi enemmän eloa ja liikettä, mutta ilmeisesti ne saivat herkät osansa myrkyltä suojaan. Hyvä niin, koska niistä en halunnutkaan luopua; se on ainoa kotilolaji, jonka "siemenen" olen tarkoituksella altaaseen tuonut. Ne varmistavat kaivelemisellaan pohjahiekassa elävän bakteerikannan hapensaannin, eivät koske kasveihin eivätkä nouse häiritsevästi näkyville.
Kotiloiden joukkotuhoa katsellessa moraalini silti nipisteli ja pääni päällä riitelivät hyvä-minä ja paha-minä. Vaikka seurasinkin myrkyn vaikutusta puhtaasti analyyttisesti ja pelkästä mielenkiinnosta, oli hiukan syyllinen olo. Ne pysyivät paikallaan lasissa, kunnes jalka alkoi myrkyn vaikutuksesta hitaasti menettää otettaan; kotilo huojahteli veden virtauksessa ja irtosi viimein lasista leijuen pohjalle yhtä aikaa kevyesti ja raskaasti kuin ensimmäinen lumihiutale marraskuiseen asfalttiin. Onpa itsekästä tappaa koko populaatio vain siitä pinnallisesta syystä, että sen olemassaolo häiritsee esteettisesti! Paha-minä moitti minua rajoittuneeksi ja sydämettömäksi, mutta hyvä-minä lohdutti, että kotilot jatkavat olemassaolonsa tarkoitusta liittymällä typen kiertoon ja päätyvät lopulta nitraatiksi kasvien käyttöön. Se kuulosti minusta ihan kelvolliselta selitykseltä (tekosyyltä) mielenrauhan säilyttämiseksi. Itseään on niin helppo huijata.

Kylkiluupedot pääsivät takaisin altaaseen vasta 80-prosenttisen vedenvaihdon jälkeen. Myrkyn ohje lupaa aineen olevan kaloille vaaratonta herkimpiä lajeja ja pieniä poikasia lukuun ottamatta, mutta liskojen sietokykyä en halunnut sillä testata.

Lasit ovat nyt siistit ja kasvien lehdet kotilottomia. Aikani etsittyäni löysin (pohjan kierteissarvikotiloiden lisäksi) pari elävää muunnoslimakotiloakin, ja pettymyksen sijaan ne saivat täyden sympatiani - jos joku oli niin vahva, että selvisi siitäkin, sillä totisesti on oikeus elää!

Altaan hauska tulokas; rönsylilja. Ymmärtääkseni huonekasvi-rönsyliljasta saadaan vesikasvi-rönsylilja yksinkertaisesti niin, että nuori rönsy istutetaan akvaarion pohjaan. Sen suurempaa jalostustyötä tähän ei tarvita. Nähtäväksi jää, kuinka rehu menestyy uudessa ympäristössään ja lähtevätkö lehdet hajoamaan tulvakauden venyessä.

Tuliliskot saivat altaaseensa kauniin alun kellustähtisammalta (Riccia fluitans, etualalla). Ylempänä näkyvä, tummanvihreä jaavansammal (Vesicularia dubyana) on lähtenyt hyvin hitaasti mutta varmasti leviämään juurakoiden pinnoilla ja on tarttunut tiukasti jopa pohjan kiviin. Ajan saatossa se voi muodostaa vielä hyvin kauniin sammalmaton eläkepäivieni silmäniloksi... Uusi tulokas on toivoakseni hieman nopeampi. Sen annan kasvaa veden pinnassa ja sidon pohjakivien pinnoille vasta, kun näen sen menestyvän altaassa.

Sammalta ihastellessani tulin kiinnittäneeksi huomiota myös tuliliskoakvaarion kotilotilanteeseen, vaikka poikasten vuoksi en sinne olisi uskaltanut myrkkyä laittaakaan. Yllätys oli suuri, sillä pari kuukautta sitten altaaseen laittamani kaksi petokotiloa (Anentome helena) olivat totta vie olleet ahkeria; kehäkotiloita en etsimälläkään löytänyt kuin muutaman, vaikka aikaisemmin niitä oli niin ikään lasien täydeltä. Toki niiden runsaus vaihtelee kausittain muutenkin ravintotilanteen ja olosuhteiden mukaan, mutta näin vähissä en muista niiden olleen aikoihin. Kaiken lisäksi petokotilot olivat tiukasti toisissaan kiinni, ja koska en ollut varma, oliko kyseessä suvun jatkaminen vai kannibalismi, katsoin parhaaksi erottaa otukset toisistaan ja tiputtaa pohjalle pari katkarapupellettiä suurimpaan nälkään.

Rotat todistivat myös kehityskelpoisuutensa viime viikolla oppimalla käyttämään vessa-astiaa. Aikaisemmat yritykset eivät ole tuottaneet toivottua tulosta, mutta nyt jotkin osaset yllättäen liikahtivat paikoilleen kahdessa kiharaviiksisessä päässä.

Ehkä materiaali ratkaisi pelin; tällä kertaa laitoin vessa-astiaan kissanhiekkaa ja muualle häkin pohjalle kevyttä pellettiä. Seurasin rottien tutustumista hiekkaan pienellä varauksella, koska sen maisteleminen voisi paakkuuntumisominaisuuden vuoksi aiheuttaa suolitukosriskin, mutta ei vanha ja viisas rotta enää kaikkea suuhunsa työnnä... Kaivelivat hetken innokkaasti, nuuskivat - ja nostivat häntäänsä. Sen jälkeen ei papanoita ole ollut vessan ulkopuolella ainoatakaan, ja paakuista päätellen isommat pissahädätkin hoidetaan siellä. Kissanhiekkalapiolla vessan saa nopeasti ja helposti taas siistiksi, ja ehkä rotatkin huomasivat, että juuri tuolta alueelta kiusalliset papanat häviävät kuin itsestään ja kämppä pysyy mukavan siistinä.

Great girls!

Jos työpäivän jälkeen erehtyy päästämään rotat irti ennen välipalaansa, voi olla heti keittiöön astuttuaan varma, että vähintään yksi tiiviisti tuijottava tihrusilmäpari on välittömästi perillä tilanteesta ja koittaa rotan epätoivoisella vimmalla venyttää pulskaa ruumistaan ylemmäs.

Mikäli pelkkä tuijotus ei riitä, alkaa varpaiden ja nilkkojen tökkiminen ja töniminen sekä reilu tassuttelu jalkaterien päällä - hei huomasitko meidät?! Viimeistään tässä vaiheessa on apuun kipittänyt toinenkin sisar paksu hentoinen. Joskus tuntuu, ettei rotan ajatusmaailmaan kerta kaikkiaan mahdu mitään muuta kuin ruoka.

Jos ei tökkiminen ja yleinen häiriköinti tuota tulosta, viimeinen keino on ottaa kynnet käyttöön ja kiivetä farkun lahjetta ylös niin pitkälle, kuin suinkin pääsee. Myönnän, olen luovuttaja; mieluummin annan hapankorpun kulman molemmille ja katson, kuinka kaksi pomppivaa rotanpeppua katoaa kiireellä horisonttiin, kuin että keräilen niitä housunlahkeistani ja tuolin selkänojalta koko sen ajan, kun yritän kahvikuppini kanssa selviytyä päivän sanomalehdestä.

Jäätelöpikari on haasteellisempi; makea tuoksu saa rotan voimat ja kekseliäisyyden helposti tuplaantumaan, eikä pelkkä lahkeiden ravistelu enää tuota toivottua tulosta. Jäätelön kanssa on ehdottomasti eristäydyttävä esimerkiksi kylpyhuoneeseen, nautittava jäätelö ilman turhia sulattelemisia ja vahdittava herkeämättä, ettei wc:n oven läpi työnny talttahammasta, poraa tai pientä käsisahaa. 

Palkinnoksi kärsivällisyydestä (mistä?) jätän toki jämät, joista kaksikko saa tapella vapaasti keskenään. (Tässä vaiheessa yleensä muistan nerokkuuteni ja telkeän rotat suljettujen ovien taakse herkuttelemaan ja palaan lukemaan ne lehtiartikkelit, jotka luulin sisäistäneeni, vaikka tosiasiassa kuuntelin korva tarkkana rousketta sohvan alla ja odotin, koska rouskutus siirtyy hapankopusta sohvan rakenteisiin.)

Parasta kesässä heti auringon jälkeen - tuoreet marjat!

Voi, kun talvellakin olisi mahdollisuus edes pieneen osaan tästä nautinnosta, niin eivät pakkasetkaan niin purisi paleltumia sieluun. Mansikkaa, pensasmustikkaa, kirsikkaa, boysenmarjaa ja vähän vaniljajogurttia päälle - tai yleisemmin laji kerrallaan, tilanteen ja tunnelman mukaan. 
Aikaisin aamulla on mustikkaolo; pensasmustikoita ja jogurttia - ei mitään liian voimakasta, kun aistit haluavaisivat (kantajansa tavoin) vain ja ainoastaan nukkua. Mieto ja hellä, sininen herätys.
Iltapäivällä (aina aamuvuoron jälkeen) on mansikannälkä; pelkkiä happaman makeita mansikoita suoraan rasiasta, sohvalla, hedelmäveitsen kanssa, hiljaa. Yksi Ronjalle, yksi Pepille. Parhaiten kypsyneet viimeiseksi.
Muutaman tunnin kuluttua on boysenmarja- tai hernehetki; kirpeät boysenmarjat kokonaisina jogurtin kanssa. Jos päivä on ollut rankka, väsyttää tai sataa, herneet sopivat tilanteeseen paremmin. Herneenpalkojen aukominen sinänsä on terapeuttinen ja rauhoittava toimenpide. Paksun palon sisällä voi olla isoja mutta jauhoisia herneitä, tai yhtä hyvin pieniä ja makeita, ja litteän palon herneet ovat joko pyöreitä ja mehukkaita tai kuivia ja litteitä... Gerbiileille herne per nenä, ja tuhatjalkaisten terraarioon kaksi litistettynä - aamulla niistä ei ole jäljellä merkkiäkään.
Illalla on kirsikkafiilis; mietoja tuoreita mehukkaita kirsikoita (joilla ei ole mitään yhteistä kauhistuttavien säilykekirsikoiden kanssa; meni pitkään, ennen kuin traumaltani edes uskalsin kokeilla), halki, kivi pois, kulhoon. Ei jogurttia, koska kirsikan maku peittyy liikaa. Tuhatjalkaisille yksi, rotille puolikkaat. Jos kirsikoita ei ole tai jos trauma on liian voimakas, hyvä vaihtoehto on vesimelonin lohko.

Kesällä tähän hemmotteluun tottuu niin, että kojujen syksyinen katoaminen on aina pieni sisäinen kuolema. Siihen asti - let's enjoy thoroughly!

Hauska tilanne töistä; nuori crowntail-taistelukalauros (Betta splendens) tutkii petokotiloa (Anentome helena). Kotilo laskeutui rauhallisesti lasia alaspäin taistelukalan kiertäessä vieressä kehää naama rusinalla kuin ihmetellen, mistä tässä nyt on oikein kysymys... Petokotilo on suhteellisen uusi laji akvaariomarkkinoilla; ehkeivät ne olleet ennen tavanneet. ;)

Terveisiä lumoavasta Pargasta!

Kreikassa paistoi aurinko. Korkealta, pitkään ja lujaa.

Uusi rakkauteni; oliivipuu! Onko kuvauksellisempaa puuta olemassakaan?

Kuinka ihmeessä runko kasvaa tällaiseksi? Tämänkin puun historia olisi mukava tietää, mutta muiden puiden tavoin tämäkin yksilö pysyi vaiti.

Oliivilehdot olivat suomalaiseen silmään merkillisiä metsiä; harvakasvuisia, matalia, varjoisia, mutta silti valoisia. Pienten känkkyräisten puiden luomassa vihreässä hämärässä silmä todella lepää.

Aluskasvillisuus saa kenet tahansa vihertymään kateudesta; murattia silmänkantamattomiin!!? Kreikkalaisten mielestä Plantagen on kai sulaa hulluutta.

Muratti kiipeili ylös puiden runkoja pitkin ja roikkui kiviaidoilla; muodosti vanhoille muureille mattoja runsaana ja rehevänä... Niin äärettömän kaunista!

Kauniita olivat muutkin luonnon aarteet.

Kaikki.

Ihmisen työt sopusoinnussa luonnon kanssa, nykyisin. Luonnolla kesti melkein 400 vuotta maalata muurit osaksi maisemaa.

Vastakohta kippuraiselle oliivipuulle... Tämä oli pystysuora ja niin korkea, että latvassa varmaan oli varoituslippu lentokoneille... ;)

Aurinko laski, horisontti himmenee...

Yksi ystävällisistä kreikkalaisista. Nämä upeat sammakot tosin pitivät huomattavasti kovempaa ääntä kuin yksikään oman lajimme paikallisedustajista. Desibeleinä ylitti kirkkaasti 80dB:n kuulosuojainrajan!

Pikkuruinen, sievä taskurapu, joka pakeni kameraa lajilleen tyypillisesti sivusuunnassa.

Hotellihuoneen oven päälläkin oli hotelli. 2 hengen huone...

...buffetaamiaisella. (Kuvittele, millaisia loikkia noilla takajaloilla saa!?)

Joonianmeren vesi oli kirkasta, puhdasta, viileää - ja suolaista! Suomalaisen kun on pakko työntää päänsä joka paikkaan.

Taakse jäi Kreikka, toivottavasti tulee vastaan vielä uudelleenkin! Se todella oli hurmaava, kuten kaikki oppaiden ja esittelyjen tekstit lupailivatkin:

"Kreikkalaiset ovat ystävällistä ja vieraanvaraista kansaa, ja Kreikka on lämminsydäminen maa matkailijalle. Nautit myös Välimeren ilmastosta, meren läsnäolosta ja hedelmällisen maan tuoreista, ihanista antimista. Kreikkalaiset ovat sosiaalisia ja avoimia ja esittelevät mielellään maataan. Kreikkalaista elämänmenoa kuvastaa tietynlainen kiireettömyys ja spontaanisuus; asiat etenevät usein omalla painollaan ilman tiukkoja aikatauluja."

Mieli alkoi leikitellä ajatuksella, miltä vastaava teksti voisi näyttää kotoisaan Suomeemme eksyneille turisteille muokattuna:

"Suomalaiset ovat epäystävällistä ja sulkeutunutta kansaa, ja Suomi on epäkiitollinen maa matkailijalle . Sää Suomessa on useimmiten kylmä, sateinen ja kolea. Perinteinen suomalainen ruoka on yksipuolista, rasvaista ja voimakkaasti suolattua. Suomalaiset välttävät sosiaalisia kontakteja eivätkä ole halukkaita neuvomaan turisteja. He välttävät katsekontakteja ja voivat loukkaantua, jos heitä puhutellaan kadulla.  Suomalaista elämänmenoa kuvastaa tietynlainen kiireellisyys ja suunnitelmallisuus; asiat etenevät tiukkojen aikataulujen mukaisesti."

;D

Noo, pieni itseironia sallittakoon. Onhan Suomi sentään paras.

"Tänään temmellettiin taas niin, että hippulat vinkuivat! Ruokkijan viimeviikkoinen Saksan messumatka tiesi meille muutaman päivän häkkielämää, ja patoutunutta liikkumaenergiaa täytyy purkaa nyt kaikin voimin. Ruokkijan mielestä olemme ihan mahdottomia, mutta niinhän kesyrotan kuuluukin olla.

Välillä soitettiin sähköpianoa ja maistettiin palanen Vivaldin Etydestä. Helppo uskoa, että paperi tehdään puusta. Ehkä itse kappale ei ole niin puiseva kuin maku?

Päivän herkutteluhetki - riisipuuron jämät! Oli niin hyvää, ettemme tajunneet edes rääpiä siskorotan kuonoa kauemmaksi, vaan söimme ihan nätisti samasta kupista. Nolottaa.

Ruokkijalla taitaa olla joku vuodenaikakriisi päällä, kun hemmottelee niin. Tuoreita mansikoita ja herneitäkin saatiin; nyt maistuu kevyemmätkin herkut, kun takana on pellettipainotteinen dieetti. Olimme kuulema liian pulskia!

Elämä meinasi käydä kerrasta ylivoimaisen jännittäväksi, kun parvekkeen ovi avautui. Onhan se tuttu paikka ennestäänkin, mutta tällä kertaa siellä paistoi aurinko! Hurjan pelottavaa; kirkas valo ja liikkuvia puunoksien varjoja! Ruokkijan mielestä lämmin puu tuntuu ihanalta varpaiden alla, mutta me tehtiin ihan pieniä kierroksia parvekkeella ja juostiin tämän tästä lujaa takaisin sisälle sohvan alle piiloon. Ruokkija vain nauroi meille, vaikka olimme taatusti tosissamme.

Sylistä uskalsi parvekettakin tutkia turvallisemmin, kun laittoi pään varjoon. Jaa mikä strutsilogiikka?
Kun saimme nuolla Ruokkijan jäätelötikun puhtaaksi, parvekkeeseenkin liittyi yksi miellyttävä mielikuva lisää. Ehkä seuraavana aurinkoisena päivänä uskallamme jo kiertää koko parvekkeen kerralla juoksematta välillä varmuuden vuoksi turvaan."

Peppi&Ronja

Onko olemassa kuvauksellisempaa otusta kuin kuivalle maalle noussut kosteaihoinen mustaoranssi miekkahäntätulilisko?

Näissä kuvissa pyrstön siniharmaa juova näkyy hyvin; tämä siis kertoo yksilön olevan uros.

Poikanen tarkkailee veden pintaa ehkä miettien, mikä on tämä kumma sisäinen ääni, joka pohtii olisiko jo aika palata maalta takaisin vesielämään... Maalle nousseita poikasia oli taas eilen yksi lisää, mutta veteen ei ole vielä palannut yksikään. Mikäs kiire sieltä juurakkosokkeloiden jaavansammalikoista olisikaan, veteen ehtii myöhemminkin.